12.11.2018

Muuttojuttu

Silloin, kun me lähdettiin tänne Ruotsiin oltiin kaikki ihan innoissaan, kun tiedettiin, että meidän koti ois maantasalla ja takana ois pieni piha ihan vaan meille. No, aika pian lähti karu totuus paljastumaan, meidän koti toki oli juuri sellainen, kuin pitikin olla, mutta ihan kamalia ongelmia alkoi ilmaantua aika pian muuton jälkeen pihakissojen muodossa.
Pojat tulivat alkuun hyvin toimeen keskenään, kaikki oli melko ok, mutta pian alkoi meidän ikkunan takana käydä Rinsessa, joka sai poikien välit tulehtumaan siihen pisteeseen, että alkoi tuntua ihan idioottimaiselta ratkaisulta koko Ruotsiin lähtö.
Viime vuonna vähän ennen joulua varasin Penalle ajan pallienpoistoon, mutta eläinlääkäriin tutustuttuani vastaanotolla tulin siihen tulokseen, että en uskaltanut antaa leikata, tässä tilanteessa soitin myös Penan kasvattajalle, ja sain tosi hienoa apua, valmiita kysymyksiä, mitä eläinlääkäriltä kysyn. En saanut oikein kunnollisia vastauksia, joten päädyin implanttiin, koska kollittelu oli pakko kuitenkin saada loppumaan. Hirvitti ajatus, että antaisin nukuttaa Penan tietämättä onko joku koko nukutuksen ajan valmiina antamaan lisähappea, jos tuleekin nukutusainereaktio, ei se eläinlääkäri osannut edes sanoa, onko heillä siellä olemassa lisähappea vai ei... Implantin laittokin meni niin huonosti, että teki mieli kävellä ulos vastaanotolta ilman implanttia, mutta lopulta kahden ihmisen voimin osasivat implantin pistää pojan niskaan, kolmena kappaleena se sinne meni kolmannella tai neljännellä pistolla. Vieläkin hirvittää, kun tulee ajatuksiin se epävarmuus ja ylimielisyys, jonka sillä vastaanotolla kohtasin. Ei enää ikinä tuohon paikkaan, jos ei ole niin akuuttijuttu, että on kertakaikkiaan pakko. 
Implantin jälkeen ensimmäinen kuukausi tai vähän yli oli aivan kamalaa, pojat riiteli enemmän kuin ikinä, kerran sain minäkin vähän hampaasta osumaa, kun menin Penan ja ikkunan väliin laskemaan verhoa, jotta Pena ei enää näkisi Rinsessaa, joka hakkasi ikkunaa ja huusi kuin kipeä näätä murhanhimoissaan ulkona. Nätti pieni arpi somistaa toista kulmakarvaa vieläkin. Vähän kannattaa katsoa mihin päänsä tunkee. :D HUOM!!! Pena ei tarkoituksella siis hyökännyt mun päälle, vaan ihan itse aiheutin arpeni, kun laitoin pääni liian lähelle syljen lennätystä!
Alkuvuodesta harkitsin jo vakavasti poikien erottamista toisistaan. Monet illat ja yöt meni tilannetta miettiessä ja vahtiessa, että pojat eivät syö toisiaan. Penan kollittelu paisui ihan uusiin mittoihinsa implantin toimintaa odotellessa, ja Punkkukaan ei tilanteissa mikään enkeli ollut, välillä oli pakko erottaa pojat työpäivien ajaksi, kun oli niin isoja riitoja, että pelkäsin näiden tappavan toisensa.
Olin jo järjestämässä matkoja ja majoitusta toiselle pojista Suomeen, kun sain kunnon flunssan, ja jouduin olemaan pari viikkoa kotona. Tuon parin viikon aikana sain uutta ymmärrystä poikien riidoista, ja edelleen ne selvästi liittyivät ulkona riekkuvaan Rinsessaan, mutta Punkku myös hyökkäili Penan päälle toisinaan ihan yllättäin. Näiden hyökkäysten vuoksi varasin Punkulle ajan isoon geehen tohtorille, jotta katsottaisiin onko poika kunnossa, ja lähestulkoon kaikki olikin kunnossa, mitä nyt alaleuka on ahdas, ja pari hammasta vähän vinossa. Punkulla oli silloin ientulehdus, johon sai särkylääkkeen ja ehkä jotain muutakin, en enää niin muista, mutta tuon käynnin jälkeen tilanne rauhoittui aika hyvin, ja aloinkin miettiä, että jos muutettaisiinkin yläkertaan, jonne pihakissat ei pääse ikkunan taakse riekkumaan. Pian kävinkin jo puhumassa mahdollisuutta muuttoon tuolla vuokrafirmassa,  ja sain erikoisluvan hakea uutta asuntoa ennen, kuin vanhassa tuli vuosi täyteen. Aika pian siitä sain tietää, että asunto yläkerrasta olisi tarjolla kesäkuun alussa, ja toki tartuin tarjoukseen välittömästi. Nyt asutaan pihan toisella puolella yläkerrassa, eikä meidän ikkunan takana rieku muut kuin pikkulinnut ja harakat. Pojat on taas kavereita, ja elämä on asettunut uomiinsa, vain olohuoneen verhoja ei saa sulkea, silloin meille astuu pelko, eivätkä pojat uskalla liikkua vapaasti. Olohuoneen ikkunan takana Rinsessa enimmäkseen kävi riekkumassa tuolla alakerrassa, pojat muistavat sen hyvin. Toivottavasti joskus vielä meilläkin voidaan laittaa verhot kiinni ilman, että pelko tulee kylään.  

Näiden vaikeuksien henkisestä kuormasta en taatusti olisi selvinnyt ilman ystävien apua, erityiskiitokset (ei missään erityisessä järjestyksessä!) Tassulinnaan, Miukumaahan, 12 tassun terapiaan, Karvaformuloille sekä molempien poikien kasvattajille. Kiitos, että jaksoitte kuunnella ja olla avuksi näiden murheiden aikana!

Hyvää viikkoa kaikille toivottaa ihminen!

Iso gee = Göteborg