21.5.2019

Yllätyyyyyyyysssshhh! (osa 2 / 2)

Nyt kun kaikki tietää, että me on muutettu tänne Turkuun takaisin, pitää kaikkien saada tietää myös meidän toinen iso ylläri. Tai oikeestaan se on Penan ylläri. Arvatkaa mitä näis kuvissa on:





Kymmenen pistettä niille, jotka arvas oikein, tässä se tulee, oikea vastaus: kuvassa on Penan pallit! Pena kävi Kaarinan eläinlääkäriasemalla Iris Rastaan leikattavana, ja kaikki meni hyvin. Mun pallit vei* toi sama täti silloin, kun olin vasta tulossa Penan ja ihmisen kanssa asumaan, niin ihmisen oli helppo luottaa siihen, että se osaa myös Penan leikata hyvin. Mun kasvattaja vinkkas ihmiselle, että tuo on hyvä, ja turvallinen paikka, ja ihminen sano, että hyvä ja turvallinen olo sillä oli, kun Penan sinne jätti. Pari päivää leikkauksen jälkeen oli vähän hurjia, Pena melskas ja kiusas mua, mutta sitten yhtäkkiä siitä tuli ihan nössykkä. Nykyään se nukkuu ihmisen kainalossa, ja istuksii ihmisen sylissä leipomassa tyytyväisenä. Se jopa on unohtanu vimmansa päästä pihalle joka kerta, kun ovi aukeaa.

Bye bye pallit, pallit good bye, itke en vaiks lähdittee! Bye bye pallit, pallit good bye, itke en, vaiks lähditteeeeeeeeeeeeeeeeeeeee!

Terkuin onnellinen pieni Punkku-kissa, joka ei yhtään kaipaa Penan kollittelua.

*Iris ei tarkkaan ottaen vienyt Penan palleja, siirsi ne vain Penasta purkkiin, ja purkki on täällä meillä kotona. Ihminen on ihan hupsu.

22.4.2019

Yllätyyyyyyyysssshhh! (osa 1 / 2)

Muistatte, kun meidän ihminen joka muuton jälkeen sanoo jotain "nyt en kyllä muuta ainakaan kymmeneen vuoteen"? No niin se sano silloin melkein vuos sitten kesälläkin, mutta taas vaan muutettiin.

Matkan alussa, ei ihan kauheesti laivassa enää jännittänyt.
Ai mihin? No takas Turkuun! Ihmisen työt tuli Turkuun, ja ihminen työn mukana. Työ ei välttämättä ole pysyvä, mutta takas Ruotsiin ei mennä, Turussa ollaan ja pysytään, tai niin se ainakin taas lupaa. Meidän asumus on aika pieni, ihminen sanoo, että jotain nelikulmioita on 20 vähemmän, kuin on yleensä ollu, ja siks meidän kaikki tavarat ei meinaa millään mahtua tänne, muutettiin jo kohta kuukausi sitten, ja vielä on osa tavaroista paketissa, kun niille ei ole keksitty paikkaa. Kellarikomeroon ehkä joutuu viemään. Onneks kaikille meidän leluille on paikka!
Matkan loppusuoralla maisemat oli upeat.
Matkan loppusuoralla ikkunasta näkyi vähän saaristoa.
Tää meidän uus koti on varustettu isolla parvekkeella, ja pienellä makuuhuoneella, keittiö on olkkarin nurkassa, ja meidän vessat mahtuu ihmisen kylppäriin. Se kai se on tärkeintä, et me mahdutaan, ja mehän mahdutaan, niin kai tätä kodiksi voi jo kutsua.

Ihminen sanoo nyt, että ainakaan viiteen vuoteen ei muuteta, mutta uskoo ken haluaa, me uskotaan sitte, jos viiden vuoden päästä vielä nähdään hevostalli meidän parvekkeelta.

Hyvää alkanutta viikkoa kaikille toivottavat muuttajakissat Pena ja Punkku

13.3.2019

Päivä, jonka tulen muistamaan paremmin, kuin unohtuneen syntymäpäiväni

Pena kävi siellä panoreissulla vuoden vaihtuessa. Ensin olimme siinä käsityksessä, että Penaa ei neidot olleet kiinnostaneet yhtään, sitten Penan kotiutuessa sain tietää, että ekana iltana oli ollut ihan pientä actionia. Pitkään oltiin sitä mieltä, että pentuja ei ole tulossa, sitten näytti siltä, että molemmat tytöt olisivat olleet odottavalla kannalla, mutta lopulta vain toinen neidoista kantoi sisuksissaan pieniä kisuja.

Penasta tuli neljän pienen kissan isukki 5.3.2019. Yksi pienistä menehtyi vain parin päivän ikäisenä, pahaltahan se toki tuntuu, mutta se on vain hyväksyttävä, että näinkin voi käydä.

Pennuista meillä ei vielä ole kuvia, mutta kasvattajan Facebookissa on yksi, josta meille juorusi Miukumaan mami. :) Pentujen kuvaa voi ihailla täällä: https://m.facebook.com/story.php?story_fbid=2317067898530683&id=100006824864623

Tässä ylpeä isukki sylissä pallutettavana ja niin iloisena, että. :D

Mukavaa loppuviikkoa kaikille toivottaa Penasta ylpeä ihminen, joka lupaa, että blogi palaa säännöllisempään rytmiin viimeistään huhtikuussa, tai ainakin toukokuussa.

21.1.2019

Tunnelitouhuja

Eilen ihminen otti piiiiiiittttkkkäääässsstäää aikaa meidän tunnelin esille, ja kyllä meillä on ollu hauskaa!
Niin villiä, että kieltäkin pitää tuulettaa!

Pakollinen puolen sekunnin tauko.

Lelut levolla.

Niin hauskaa, että pääkin menee ihan vänkkyrään!
Hauskaa iltaa kaikille toivottelevat Pena ja Punkku, joiden mielestä maailmassa parasta on herättää ihminen joka aamu viimeistään viideltä ekan kerran.


6.1.2019

Panomatkalla

Viime vuoden viimeisenä perjantaina meillä oli jotain outoa ilmassa. Ihminen oli ihan höpsö, se pakkas jotain laukkua, ja se hyöri ja se pyöri ja se rutisti ja se venutti ja se sössötti ja se hermoili. Ja se tuli töistä ekan tunnin jälkeen kotiin, kun ei se pystyny siellä keskittymään.
Päivä kun alkoi kääntyä iltapäiväksi ihminen rutisteli vielä kovemmin, sitten sen puhelin soi monta kertaa ja pian sitten soi meidän ovikello. Ovesta tuli sellanen iso setä, joka puhu pelkkää enkkua, ja sillä oli mukana koppa. Mun pesä laitettiin sinne koppaan, ja kun mä tietty menin katsomaan miks mun pesä meni sinne, ni huomasinki yhtäkkiä olevani kopassa jumissa. Olin niin ihmeissäni, et en ees ehtiny huutamaan yhtään.
Huijasivat koppaan!
Hetken ihminen jutteli sen ison sedän kanssa siin jotain ja sit tapahtu jotain kamalaa! Se iso setä otti kopan, jossa mä siis olin vielä sisällä, ja sen ihmisen pakkaaman laukun, ja sit mua vietiin. Ihminen tuli sen ison sedän kanssa ulos ja käveli mun vieressä parkkipaikalle. Parkkipaikalla se huuteli mulle vielä, että pitää olla kiltti ja tulla terveenä takasin. Varoiks siinä sit huutelin takas, ja lupasin tulla kunnolla takas ja olla nätisti. En tajunnu yhtään miks tollasia piti huudella. Pian se iso setä sit nosti mut kopassa autoon ja sit mentiin. Olin sen ison sedän kanssa tosi pitkään autossa, ja sit tultiin perille johonki vieraaseen paikkaan, mikä haisi kissoille tosi paljon. Mä sain siellä oman asunnon alakerrasta, ne muut kissat oli yläkerrassa. Kerran mä tapasin ne kaikki kuus, mut muuten sain vaan tehdä tuttavuutta kahden kanssa.
Ne kaks oli tyttöjä, ekana iltana mä otin niihin vähän lähikontaktia, mut loppuajan mä sit enimmäkseen makoilin ikkunalaudalla kyttäämässä tipuja. Ne likat kävi kyllä vähän väliä pyllistelemässä mulle, mutta ei mua niin jaksanu kiinnostaa. Aika paljon helpommalla pääsin, ku vaan laitoin silmät kiinni ja nukuin, tai käänsin katseen kohti ikkunaa.
Ihminen oli pakannu mulle mun omaa ruokaa mukaan, mutta enhän mä sitä suostunu syömään, ku niiden likkojen ruoka tuoksu paremmalta. En silti onnistunu lihoamaan matkalla, vaan oon vähän jopa laihtunu. Ainakin silmämääräisesti sanoo ihminen.
Siis se tulee kotiin vielä joskus? Epistääää!
Eilen mä sit tulin kotiin, se iso setä toi mut taas sillä autolla. Penska on mulle vähän kiukkunen, sitä kai harmittaa, kun se ei enää saa ihmisen ihan koko huomiota vaan itelleen, mut ei se ny enää ihan joka käänteessä ärise mulle, eilen se vielä sähisi ja suhisi ja ärisi joka kerta, ku ees yritin mennä samaan huoneeseen. Ihan nyt just tätä kirjoittaessa Penska tuli antaa mulle pusun. Ollaan kai taas välilöissä.

Tän verran voitiin eilen olla lähekkäin.
Tai siis aina, kun oli syötävää saatavilla kelpasin penskan kaveriks.
Ihminen saa musta migreeniä, ku mä haisen sen kyläpaikan kukkaistuoksuille niin kovasti. Monta kertaa mut on jo läästitty ihan märäks ja päälle on kaadettu kuplavettä, mutta ei mun tuoksut ihan niin vaan häivykään. Vähän pelkään, että joudun kohta kylpyyn. Yäk.

Hedelmällisin terkuin Pena.

P.S. Valitettavasti Penan kyläpaikasta (ei myöskään tapaamistaan kahdesta neidosta) meillä ei ole kuvia. Oletin toki, että kun kissani lähtee kylään, saisin sieltä edes yhden kuvan, ja vähän päivittäin raporttia, mutta yhtään kuvaa ei tullut, ja mitään päiväraportteja oli turha odottaa. Pari kertaa viikon aikana sain tiedon, että Pena yleensäkin on vielä hengissä, kun tarpeeksi monta kertaa jaksoin kysyä. Puhelimeen ei täällä ilmeisesti osata vastata. Naurattaa, ja itkettää tämä kommunikoinnin vaikeus, ei oikein tiedä kumpaa enemmän. Ainakin opin tästä sen, että jos tähän vielä ryhdytään, niin sopimukseen tulee pykälä, jossa velvoitetaan raportoimaan edes lyhyellä "kissasi on kunnossa" -viestillä kerran päivässä, jotta ei tarvitse ihan huolesta sairaaksi murehtia. Varmasti nytkään ei mitään syytä ollut murehtimiseen, sillä kuitenkin kyläpaikkana oli paikka, jossa nämä hommat on hallussa, mutta kun tämän ihmisen mieli on taipuva turhaan murheeseen, niin siksi tuo tuollainen ihan pieni viesti olisi ollut kultaakin kalliimpi ihan joka päivä. -ihminen